torstaina, huhtikuuta 07, 2011

Huonosti käy maan?


Luin kirjan ”Huonosti käy maan”, jonka amerikkalainen historioitsija Tony Judt oli kirjoittanut ALS-taudin halvaannuttamana kuolinvuoteellaan. Kirja ilmestyi suomeksi tämän vuoden puolella. Judt pohtii kirjassaan länsimaista elämäntapaa sekä arvojen ja vaurauden muutosta. Hän haikailee sodanjälkeisen konsensuksen perään ja harmittelee yhteisöllisyyden rapautumista sekä taloudellisten arvojen ylikorostumista. Hän muistuttaa, kuinka nykyään vallalla oleva puhtaan ekonomistinen ajattelutapa olisi ollut ihmisille vierasta vielä vaikkapa kolmekymmentä vuotta sitten. ”Niin hiljattain kuin 1970-luvulla olisi naurettu ajatukselle, että elämän tarkoitus on rikastua ja että hallitukset ovat olemassa tätä helpottaakseen”.  


 

Kirjan analyysi ja kritiikki on osuvaa. Kirja etenee lupaavasti ja odotukseni kasvavat loppua kohti. Mietin, että kohta on johtopäätösten vuoro ja saan varmaankin herkutella uusilla ja mielenkiintoisilla näkemyksillä. No, sellaista loppua ei tule, mutta en valita. Kyllä lukeminen silti kannattaa aina.

Kirjaa vaivaa ylimalkaisuus, joka johtuu mitä ilmeisimmin haastavista kirjoitusolosuhteista. Tai sitten käännös on tehty kiireellä. Vaikutelmaa ei hälvennä se seikka, että kirjassa tarkastellaan niin uutta kuin vanhaakin mannerta rinnakkain, vaikka niiden poliittiset olot ovat hyvin erilaiset.

Judt on sitä mieltä, että vuosi 1989 merkitsi vasemmiston loppua. ”Kommunismin myötä kaatui myös useampi kuin kourallinen sortovaltioita sekä poliittinen dogmi”. Lojaalisuus Marxilta peräisin oleville opeille soi poliittiselle valtavirtavasemmistolle, myös sosialidemokraateille, Judtin mukaan sanaston ja liudan opillisia perusteita, joihin tukeutua hätätilassa. Mutta se tyhjensi myös tuon saman vasemmiston käytännön poliittisista vastauksista, joita tosimaailman pulmat edellyttivät. Tästä voin olla samaa mieltä.

Tony Judtin mukaan historiallisesti tuetun suuren kertomuksen puute jättää vasemmistoon ammottavan aukon. ”Jäljelle jää vain politiikkaa: etupolitiikkaa, kateuden politiikkaa, uudelleenvalinnan politiikkaa. Ilman idealismia politiikka kuihtuu eräänlaiseksi sosiaaliseksi kirjanpidoksi, ihmisten ja asioiden päivittäiseksi hallinnoinniksi. Myös tästä konservatiivi selviää kiitettävästi. Mutta vasemmistolle se on katastrofi”. Olen jälleen samaa mieltä.

Kirjassa kuuluu myös 1960-luvulla nuoruutensa eläneen sukupolven ääni. Tuo sukupolvihan omi hyvinvointivaltion omaksi sukupolviprojektikseen, mutta sama sukupolvi kylvi myös maahan hyvinvointivaltion vaarantaneet itsekkyyden siemenet. Judtin mielestä sosialidemokraattinen hetki ei kestänyt yhtä pitkään kuin sen synnyttänyt sukupolvi. ”Kun edunsaajat vanhenivat ja muisto haalistui, kalliiden julkisten etuuksien vetovoima hiipui sen mukaisesti”. Tämä prosessi kiihtyi 1980- ja 1990-luvuilla ja myös omassa kirjassani muistan noteeranneeni tämän saman tiilitalon ja Saabin imun, joka veti kokonaisen sukupolven mukanaan ja teki maallisen mammonan tavoittelusta yksilöllisyyden ja vapauden symbolin.

Judt nostaa esiin nykypäivän epävarmuuden ja sen, kuinka liian moni kokee olevansa tänä päivänä tarpeeton talouselämän tehokkuusnäkökulmasta. Hän peräänkuuluttaa uudenlaista keskustelutapaa ja uusia yhteisiä tavoitteita, joilla voisi vähentää ihmisten eriarvoisuutta ja lisätä sitä kautta kaikkien yhteenlaskettua onnellisuutta. Toisinajatteluakin Judt puolustaa, koska liiallinen mukautuvaisuus ja yhteisöille vaistonvarainen yhdenmukaisuuden paine kuihduttaa lopulta omaperäiset uudet ideat ja kehityksen. Ja yhteiskunnallista keskustelua hän moittii juuri tästä henkisestä laiskuudesta ja voin jälleen yhtyä hänen näkemyksiinsä.

**

Suurta loppupamausta kirjassa ei ole, mutta itselleni kirjan pohdinnat muistuttavat jälleen, että meillä kaikilla on jo kaikki viisaus ja tieto hallussamme. Sitä pitäisi vain kaivaa aktiivisesti esiin. Tämä tuli mieleen jälleen eilen, kun olin keskustelutilaisuudessa, jossa Sixten Korkman, Heikki Taimio ja Erkki Tuomioja pohtivat talouden ja hyvinvoinnin tilaa. Kaiken kiinnostavan ja tärkeän keskustelun takaa mieleeni jäi Tuomiojan ajatus siitä, kuinka ihmisten kokemus omasta hyvinvoinnista ja tulevaisuudesta on sittenkin se kaikkein tärkein asia. Ja nyt moni kokee epämääräistä putoamisen uhkaa.

Uskon niin, että oman elämän merkityksellisyys ja mielekkyys sekä usko siihen, että maailma on menossa parempaa kohti, pitää meidät onnellisina ja järjissämme. Tätä kadonnutta idealismia kannattaa olla etsimässä. Ja etsiä kannattaa niin, että tavoitteeksi asetettu asiaintila on niin paljon parempi kuin entinen, että tavoite korvaa siihen pyrkimisen aiheuttamat vaivat ja hankaluudet.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.